Alkuvuoden merkittäviä tapahtumia oppisopimuksen kannalta oli opetus- ja kulttuuriministeriön asettaman oppisopimuskoulutuksen laadun kehittämistyöryhmän loppuraportti. Se julkaistiin viime tammikuussa (työryhmämuistioita ja selvityksiä 2011:8).

Raportissa on paljon hyvää. Oppisopimuskoulutuksen solmimisen käytännön prosessi on avattu ensi kertaa tavalla, joka tuo havainnollisesti esille, miten monitahoisesta ja työllistävästä toiminnasta oppisopimuskoulutuksessa on kysymys. Kaiken kaikkiaan se antaa aineksia pohtia oppisopimuskoulutukseen suunnattujen resurssien riittävyyttä.

Työryhmä on pitäytynyt hyvin tarkasti nykyisen lainsäädännön kirjaimeen. Tämä johtaa helposti lain hengen vähäisempään korostumiseen. Oppisopimuskoulutuksen hengen mukaista olisi vahvistaa työpaikkojen roolia koulutuksen toteutuksessa enemmän kuin raportissa tehdään.

Työpaikalla tapahtuvan oppimisen ohjaaminen on enemmän johtamisen kuin opettamisen kysymys. Työpaikkaohjaaja on avainasemassa avaamalla portteja niin, että opiskelija pystyy käyttämään työpaikkaa mahdollisimman laaja-alaisesti oppimiseen. Osuvalla johtamisella voidaan saada aikaan koko työyhteisöä koskettavaa oppimista.

Raportin mukaan olisi suotavaa, että koulutuksen järjestäjän omalla organisaatiolla olisi edellytykset tietopuolisen opetuksen järjestämiseen. Tämä on merkittävä koulutuspoliittinen linjaus. Esimerkiksi Englannissa on todettu, että oppilaitoksista riippumaton osaamisen välittäjäverkosto pystyy tuottamaan yrityksille ja työelämälle kysyntälähtöistä koulutuspalvelua. Tässä lehdessä esitelty Yritysten Taitava Keski-Suomi – projekti edustaa tämän suuntaista uutta ja virkistävää kehittämisotetta Suomessa.

Mikäli oppisopimuskoulutuksessa luovutaan terveestä tietopuolisen koulutuksen kilpailuttamisesta, voidaan odottaa, että todellinen asiakaslähtöinen kehittäminen loppuu. Samalla Suomessa siirrytään entistä vahvemmin myös oppisopimuskoulutuksessa tarjontalähtöiseen toimintatapaan. Laatutyöryhmäkin on ilmeisesti havainnut tämän ongelman korostaessaan kysyntälähtöisyyden merkitystä. Myös opetusministeriö on ohjeistuksessaan (2008) painottanut, että oppisopimuskoulutus on omaehtoista ja kysyntälähtöistä aikuiskoulutusta.

Kokonaisvaikutelmaksi laatutyöryhmän työstä kuitenkin jää, että esitetyillä toimenpiteillä ei päästä haluttuun kysyntä- ja käyttäjälähtöisyyteen. Vaarana on myös lisääntyvä asiakirjojen ja kirjallisten suunnitelmien määrä, joka kentällä näyttäytyy hallinnon ja byrokratian kasvuna.

Laatutyöryhmä esittää, että oppisopimuskoulutuksen kentän toimijoille järjestetään tulevaisuudessa koulutusta. Näkisin, että se, mitä tämä koulutus on ja miten se toteutetaan, ratkaisee hyvin pitkälle oppisopimuskoulutuksen tulevaisuuden Suomessa. Olisiko mahdollista toteuttaa tämä koulutus oppisopimusmallin mukaisesti? Maahan voitaisiin luoda koulutuksesta vastaava oppisopimuskeskusten verkosto. Ne tarjoaisivat myös ammatillisille opettajille paikkoja tutustua työelämään ja antaisivat heille mahdollisuuden erikoistua oppisopimuskoulutukseen omassa varsinaisessa opettajan työssään.

Tässä lehdessä Suomen Yrittäjien uusi puheenjohtaja Mikko Simolinna tekee mielenkiintoisen avauksen nuorten oppisopimuskoulutuksen edistämiseksi. Hänen ehdotuksensa erityisistä oppisopimuspalkoista ja siihen liittyen kymmenen prosentin ansiotuloverotuksesta on mielestäni harkinnan arvoinen. Se edistäisi nuorten pääsyä työmarkkinoille. Tässä olisi työmarkkinaosapuolille ja poliittisille päätöksentekijöille yksi oiva mahdollisuus edistää nuorten työllistymistä ja auttaa heitä sijoittumaan yhteiskuntaan aktiivisiksi kansalaisiksi.