Mihin oppisopimuskoulutusta tarvitaan?

Olen viettänyt viime viikkoina useita tunteja eduskunnan miellyttävässä kirjastomiljöössä ja tutustunut ammatillisen koulutuksen lainsäädäntöön erityisesti oppisopimuskoulutuksen näkökulmasta. Lainsäädäntöön liittyvän kirjallisuuden lukeminen on selkiyttänyt oppisopimuskoulutuksen koulutuspoliittiseen ajatteluun liittyviä kysymyksiä. Suuri kuva on johdonmukainen kehityskaari 1900 –luvun alusta aina nyt tehtävään koulutusreformiin.

Sodan jälkeen viisikymmentäluvulla suuret ikäluokat ja elinkeinorakenteen voimakas muutos asetti ammatilliselle koulutukselle suuria haasteita. Koulutuksen piiriin oli tulossa paljon enemmän opiskelijoita kuin ammatillisiin oppilaitoksiin voitiin ottaa. Toisaalta oppisopimuskoulutuksen perinnettä ei ollut nopeasti kasvavilla teollisuuden ja kaupan aloilla. Näin suuri määrä nuoria jäi koulujen ja koulutuksen ulkopuolelle. Tämä oppilaspaikkojen puute oli keskeinen perustelu sille, että oppisopimuskoulutusta haluttiin elvyttää ja levittää perinteisiltä oppisopimusaloilta myös näille uusille teollisuuteen ja palvelualoille syntyviin töihin. Lisäksi esimerkiksi rakennusalan ja kähertäjän (nykyisin parturi- kampaamoala) töiden katsottiin olevan sellaisia, joita on vaikea oppia työn ulkopuolella. Tämän lisäksi oli ammatteja kuten nuohooja, joissa oppilasmäärät olivat niin pieniä, ettei oppilaitosten kannattanut järjestää niihin luokkamuotoista koulutusta.

Sodan jälkeen oltiin siis ratkaisevassa tilanteessa ammatillisen koulutuksen tulevaisuutta ajatellen. Suomi teollistui nopeasti ja tarvittiin uutta työvoimaa sekä tehtaisiin että yritysten hallintoon kaupallisilla aloilla. Teollisuudessa nähtiin koulumuotoinen ammatillinen opetus oppisopimusta vetovoimaisempana. Mittavasta investointiohjelmasta huolimatta maamme kouluverkosto ei riittänyt tyydyttämään suurten ikäluokkien kysyntää. Monen nuoren tulevaisuuden kannalta koulutuksen ulkopuolelle jääminen oli ikävä asia, ja siitä poliitikot kantoivat huolta. Toisaalta tästä aiheutui yhteiskunnalle suurta osaamisvajetta. Niinpä oli tarpeen lisätä oppisopimuskoulutusta ja laajentaa sen käyttöä myös uusille aloille. Siksi päädyttiin kehittämään oppisopimuskoulutuksesta vaihtoehtoinen ja tasa-arvoinen ammatillisen koulutuksen muoto.

Jo 1950 –luvulla esitettiin, että oppisopimuskoulutus liitettäisiin lainsäädännössä osaksi  ammattikoululakia ja että se olisi oppilaitosten koulutustarjontaa. Mutta koska oppisopimus oli erityinen työsopimuksen muoto ja siten vahvasti sidoksissa työlainsäädäntöön, tästä ajatuksesta luovuttiin. Tämä yhdistäminen toteutui sitten 1998 koulutuslainsäädännön suuressa uudistuksessa, jolloin laki oppisopimuskoulutuksesta kumottiin ja siitä säädettiin ammattikoulutuksen lainsäädännössä. Samalla oppisopimuskoulutuksen järjestämisvastuu siirtyi kunnilta oppilaitoksille.

Oppisopimuskoulutus on nähty suomalaisessa koulutusjärjestelmässä työelämälähtöisimpänä koulutuksena. Suuri kansallinen haasteemme onkin nyt siinä, miten turvaamme ammatillisen toisen asteen koulutuksen osalta sen, että se palvelee opiskelijoita ja työnantajia tavalla, joka tuottaa työelämässä tarvittavaa osaamista – ei vain muodollisia tutkintoja.

Tämä uusi kehitysvaihe 2000 –luvulla edellyttää organisaatiouudistusten lisäksi myös mittavaa muutosta opettajuudessa. Oppilaitosten ja opettajien on löydettävä tavat, millä koulun ulkopuolinen työpaikkojen muodostama verkosto saadaan mahdollisimman tehokkaalla tavalla käyttöön. Onnistuessaan tämän tuloksena opintojen läpäisyaste paranee huomattavasti ja koulutuksen tehokkuus myös taloudellisessa mielessä paranee.

Oppisopimuskoulutus kunnallisena palveluna on ollut raivaamassa tietä työelämälähtöiseen koulutukseen ja se on katsonut tehtäväkseen pitää työelämän puolta – ”olla puolueeton työelämän puolesta”. Koulutustarkastajat ovat samaistuneet virkamiehiksi, jotka välittävät yhtäältä työpaikkojen käytännön osaamistarpeiden ja koulun tutkintolähtöisen koulutuksen välillä. On tärkeää, että oppisopimuskoulutuksen ytimessä ollut työpaikkojen ja oppilaitosten välinen neuvottelukulttuuri saadaan toimimaan tavalla, joka palvelee opiskelijan, työpaikan ja yhteiskunnan tarpeita tasapuolisesti ja kaikkia hyödyntäen. Jos tämä onnistuu, niin oppisopimuskoulutus voi nähdäkseni ottaa siitä suuren ansion. Se on toiminut vuosikymmenet ellei vuosisatoja tiennäyttäjänä.

Olen kirjoittanut viimeisissä kolumneissani oppisopimuskoulutuksesta osana koulutuspolitiikkaa historiallisesta näkökulmasta. Toivon, että se on antanut lukijoille uutta näkemystä oppisopimuskoulutukseen osana ammatillisen koulutuksen koulutuspoliittista keskustelua Suomessa. Päätän tämän tarkasteluni tältä erää tähän ”oppisopimuskonkarina”. Tätä nimitystä minusta on julkisuudessa ilokseni joskus käytetty.

Kari Viinisalo
oppisopimuskonkari

Leave a comment